Taas yksi niistä päivistä..

..jolloin olisi kai pitänyt jäädä nukkumaan.

Enpä tiedä. Maanantai oli vähän rasittava päivä. Koulu alkoi kahdeksalta. Herätykseni soi 06:30, mutta painoin torkku-nappia 06:45 asti. Maanantaisin minulla on ensimmäisenä tuplatunti käsityötä, joten viikko alkaa rennoissa merkeissä. Teen kässässä fleece hupparia. Sellaista kivaa, isoa, lämmintä, puhtaan valkoista. En tosin tällä tunnilla saanut paljoa aikaiseksi, kun ihanainen opettajamme ilmoitti, että olin ommellut hupun väärin ja käski minun purkaa ja ommella uusiksi. Niinpä minä purin ja ompelin uusiksi koko 2 tuntia..

Kässän jälkeen lähdin etsimään Neroa, jolla oli ollut atk-valinnaistunti. Juttelimme siinä vähän aikaa, sitten Nero veti takin sisältä tumppunsa ja esitteli minulle. Ne olivat muuten tavanomaiset hansikas-tumppu yhdistelmät, käsin kudotut, mutta... ne olivat sateenkaaren väriset! Oooi! Hiukanko söpöt! Kuvitelkaa nyt rillipäisellä nörtillä sateenkaari tumput! Kuinka suloista. Creeperi (se yksi nörteistä) tuli myös katsomaan tumppuja ja tokaisin hänelle: "Kato! Nerolla on yaoi-tumput!" (yaoi=japanilaista poikarakkautta, yleistä anime piireissä) Nauroimme, Nero ei niinkään näyttänyt järin huvittuneelta.

Lähdin rattoisan välkän jälkeen kävelemään yksinäni kohti paikkaa, jossa meillä olisi liikuntaa. Kävelin siis yksin vaahtomuovisaappaissani jäistä alamäkeä pitkin, kunnes saappaani päättivät: "Hei! Tässä kaadutaan!" Niin sitten askeleeni luisti eteenpäin ja kaaduin takaperin, jalat oikein hienosti ilmassa. Otin tottakai käsillä vastaan ... ja oikea ranteeni nyrjähti. Pirun kipeää teki. Pääsin kuitenkin hengissä liikuntatunnille, jossa meillä oli lihaskuntoa, johon ei käsiä tarvittu. Kun palasimme koululle, kävin syömässä ja lähdin sitten terveydenhoitajan puheille, joka antoi minulle kylmäpaukkauksen ja siteen ranteeseen. Vedin vielä oikein villatakin hihaa ylös, että kaikki näkisivät kuinka upea side minulla oli kädessä. Mitä? Ilo se on pienikin ilo.

Koulupäivä sujui jokseenkin normaalisti. Koulun jälkeen tulin tottakai kotiin ja päätin ruveta leipomaan, kun ketään ei ollut kotona. Tekisin äidille yllärin. No, ensin kävin naamakirjassa vaihtamassa yksityisyysasetuksia (kun kaverini äiti oli käynyt minua vahtimassa) ja haahuilin sitten etsimässä kotitalouden vihkoa, jonka välissä oli reseptit. Lopulta, kun löysin vihon, kuulin oven aukeavan. Hitsi. Äiti tulikin jo kotiin. Pyysin hänet sitten avuksi, kun kerran oli tullut kotiin. Keitin kahvit ja rupesin leipomaan juustokroissantteja. Jo tunnin päästä otin valmiit leipomukset uunista ja kävin hakemassa äidin syömään. (Mokoma oli karannut olohuoneeseen puhumaan puhelimeensa) Hyviä oli, kuulemma.

Lopuksi vielä tanhuharkat. Isä vei meidät kyydillä. Harjoitukset sujuivat normaalisti. (pikkuveljeni riehui ja veti omaa showta, mikä oli taas viedä meiltä hermot) Pipolla oli harkoissa mukanaan cossi asuunsa kuuluvat kissankorvat, kissan häntä ja söpö kello kaulaan. Kaikki vähä väliä kiusasivat Pipon häntää. Ilkeätä. 
Kuitenkin, harjoitusten jälkeen eräs ryhmämme pojan isä lupautui kuskaamaan meidät bussipysäkille. Ulkona huomasin veljeni tähtäävän lumipallolla toista ryhmämme poikaa. Varoittelin häntä, ettei sotkisi itseään lumessa, ennenkuin menisimme vieraan autoon. Veli vain totesi, ettei sotkisi itseään. Lähdin kävelemään autolle päin ja veli juoksi perässä heitettyään lumipallon. 
Huomasin kuitenkin, että heiton kohde ei jäänyt vaille kostoa, vaan juoksi pikkuveljeäni kohti kantaen sylissään valtavaa lumipalloa, joka oli halkaisijaltaan ainakin metrin. Huusin poikaa nimeltä, ettei tämä tekisi mitä luulin.. Mutta ei, hän ei kuunnellut. Poika paiskasi valtavan lumipallon pikkuisen veljeni niskaan, joka kaatui heti naamalleen lumeen ja puhkesi parkumaan. Juoksin tottakai veljeäni auttamaan ja haukuin toisen pojan maan rakoon. Onneksi kyyditsijämme oli myötätuntoinen, eikä suuttunut lumesta.

Että sellainen päivä taas.

Päivän opetus: Jäisessä mäessä ei kannata kävellä nopeasti, jos on jalassa vaahtomuovisaappaat tai crocksit. Paitsi jos mäki on hiekoitettu, mutta älkää ottako turhia riskejä.

Tylsyyden huippu

Silloin on tosi tylsää, kun...

...lähtee kuudelta illalla ulos kylmään kävelylle. Kyllä. Minä laiska ihminen lähdin eilen kävelylle, kun oli niin tylsää. Olin koulusta tultuani tehnyt läksyt, syönyt, pyörinyt pitkin taloa, piirtänyt, lukenut Aku Ankkaa ja ties mitä. Kaikki tämä tietokonevuoroa odottaessa. Mutta eeei.. Pikkuveljeni oli päättänyt ärsyttää minua ja aikoi olla koneella koko päivän, etten pääsisi hetkeksikään. Odotin silti sinnikkäästi. Ja odotin. Ja odotin. Ja odotin..

Odotin tunteja, kunnes lopulta kyllästyin ja lähdin ulos kameran kanssa. Kävelin kylmässä järven viertä ja kuvasin välillä huvikseni kaikkea. Käännyin sitten rantaa kohti mattopesualueelle, kun hoksasin siellä parkissa punaisen auton. Ihmettelin, sillä olihan se nyt outo paikka autolle siihen aikaa illasta. Olikohan se unohtunut? Kuka nyt auton unohtaisi... Lähdin jokatapauksessa rantaa kohti kamera valmiina. No, hoksasin sitten siinä kävellessä, että auton etupenkillä istui kaksi henkilöä.. Hups! Lähdin juoksemaan rantaan ja liukastelin mudassa, mutta lopulta pääsin perille. Huhhuh.
Kuvatessani mielikuvitukseni lähti laukkaan ja kuvittelin, että autossa oli kaksi gangsteria jotka tulisivat ampumaan minut, kun olin nähnyt heidät. Vilkuilin vähä väliä taakseni. Lopulta sai tarpeeksi kuvia, hoipertelin mutamäen ylös ja lähdin juoksemaan mattopesualueen poikki, aivan auton nokan edestä. En vilkaissutkaan tuulilasin läpi. Vasta, kun olin kaukana turvassa uskalsin kääntyä katsomaan, mitä hittoa siellä oikein touhuttiin. Näyttivät kyllä vain juttelevan. Pah. Kävelin puiston ympäri ja palasin kotiin, missä lopulta pääsin koneelle.

Että sellainen ilta..

In the middle of horses

IN ENGLISH!

On thursday my friend (whom I shall call Dwarf, recalling her small size) took me to see the place she loves most in this world: the horse stables. And yes, my friend is obsessed with horses. She absolutely loves them. I don't love horses. Im actually afraid of them. They're big and mean and kick you if you don't please them. It's scary. Anyhow, Dwarf took me to the riding school. Her uncle took us there. It smelled like horse poo. The ground was soaking after the rain, muddy and all over printed with footprints. In other words, my beautiful, broken black indoorshoes were dying. In only 5 minutes they were full of mud, water and horse shi cra poo. Lovely..

First thing first. Dwarf showed me the stables and every horse. She showed me where the horses are washed, where they sleep, where are the saddles etc. Finally, she named every horse and took me to see three of them close. The first was Heidi, the female horse born in 1993. She was pretty nice, until she tried to bite me. Yieks!
The next one was a pretty old (though younger than Heidi) pony Fidzi. I can't remember was Fidzi male or female. I'll call Fidzi a male now. So, Dwarf took me to see Fidzi. He's this brown pony big enough to kick me 3 feet away. Dwarf opened the stable and told me to touch him. What?! Is she gone mad? Im scared of horses and she makes me touch one? No way. Though, I had no choise, since she pulled me into the stable. The first thing I noticed was that I'd stepped in pony poo. Next thing I noticed was that Fidzi was staring at me. I kinda jumped outta the stable..
The last four-legged creature I was introduced to was Kerttu (Grettle in english, I guess..), her "own" pony. She took care of her, but didn't own the pony. Kerttu is a big, white pony. Just when I was about to touch her, Dwarf said: "She sometimes bites people or threatens them." Thanks for telling me! I jumped away, of course. Then Dwarf tried to convince me, that Kerttu wouldn't bite me, but I didn't believe her anymore. So, we left Kerttu alone and went on..

Next Dwarf was told which of those creepy creatures she would ride on the lesson. She got Fidzi. Dwarf said it was going to be easy, 'cause Fidzi is a lazy one and won't try to 'take over', so to say. Dwarf took me to make Fidzi ready for the lesson. We brushed him (yes, I brushed a pony), cleaned his hooves (Dwarf did), put on his saddle (I had to hold him still because every pony and horse hates when the saddle is put on), put on the bridle (checked that from a dictionary) and brushed him some more. Finally he was ready for the lesson. We took him to the riding ring, as well as the other riders took their ponies and horses. The four-legged-grass-eaters were put to stand still  in the middle of the ring (not next to each other, obviously) for the riders to get into the saddles. I kept Fidzi still untill Dwarf had got on to the ponies back. After they were ready I went outside the ring to sit down and watch.

After an hour, when I was freezing, the lesson finally ended. Dwarf left Fidzi to the next lesson kids to handle and we left the riding ring. I thought we could finally go home.. I was wrong. Dwarf took we to wash Kerttu's brushes, brush her warp, clean her feading bowl.. And finally, when I though we could leave - no way, we had to make Heidi ready for a lesson. Oh gosh.. So, we went to get that old grumpy horse to make her ready. We took her to the washing place and put her on 2 halters and started brushing her. Dwarf even made me brush her feet! Come on! She might kick me! Somehow the old horse stood still.. until it was time to put the saddle on.
Heidi shook her head, put back her ears, tried to bite me and the halters, stomped her feet, neighed and scared the sh*t out of me. When the saddle was put on, Heidi was totally calm. Creepy..

After my looong day at the stables, I finally got to go home, smelling like horse poo. Yey.

Tip of the day: The safest place near a horse is by it's side. The horse can't kick you, either bite you. It can crash you into a wall or run away, but that's your problem then..

Shirocon ~

Minä.. menin.. yksin.. junalla.. Savonlinnaan.. WIIIII~

(Varoitus! Päivitys sisältää tylsää selitystä ja turhia yksityiskohtia!)

Kyllä. Vanhemmat päästivät minut yksin junalla savonlinnaan ystäväni luokse. Junamatka oli vähintään dramaattinen. Miettikää nyt. Ensimmäistä kertaa yksin junamatkalla jonnekin. Pelottavaa. Junani lähti perjantaina aamulla yhdeksältä (kyllä, lintsasin minulla oli lupa olla pois koulusta) ja minun oli vielä vaihdettava junaa kahdesti. Lähtö oli tipalla. Isä vei minut asemalle ja lähdimme kotoa varttia vaille. Lähtiessämme huomasin, että auto nyki. Vuoden -90 Toyota alkoi yskiä ja nykiä. Ei nyt! Miksi juuri silloin kun tarvitsin autoa eniten. No, selvisimme kuitenkin asemalle, ja isä totesi: "Noniin, sulla on vielä ruhtinaalliset 2 minuuttia aikaa etsiä oikea juna, raide ja keretä sisään." Ei paineita!  Kivat. Lähdin juoksemaan olkalaukun ja vaatelaukun kanssa, etsin taululta oikean junan, etsin oikean raiteen ja juoksin. Kerkesin juuri ajoissa näkemään junan saapumisen, juoksin sisään ja etsin paikan itselleni. Juna lähti tasan ajallaan. Huhhuh. Kerkesin. (mutta kymmenisen minuuttia myöhemmin venäläinen nainen tuli huomauttamaan, että istun hänen paikallaan ja siirryin seuraavaan vaunuun..)

Seuraavaan junaan vaihto sujui melkoisen hyvin. Isä oli varannut minulle ooikein mukavan paikan - lasten vaunussa leikkitilan vieressä. Jeeeeei.. No, menin sitten paikalleni istumaan ja seurasin vierestä, kun pikkukakarat huusivat, kiljuivat, riehuivat, parkuivat, leikkivät ja heittelivät kirjoja. Varsin mukava matka siis! Ja olin siinä junassa 3 tuntia. Viihdytin itseäni lukemalla Aku Ankkaa ja tuijottelemalla maisemia. Mikä parasta, juna pysähtyi yli puoleksi tunniksi Lahden sähkövikojen takia. (VR:n laatu tunnetaan..) No, jöpötettiin siinä sitten noin 45minuuttia. Lopulta päästiin lähtemään. Siinä vaiheessa rupesin miettimään, miten kävisi vaihtoni kanssa. Juna pysähtyisi Parikkalassa, missä vaihtaisi taajamajunaan, joka veisi Savonlinnaan. Odottaisiko juna minua? Vai lähtisikö ajallaan ja jättäisi minut asemalle? Eihän se niin voisi tehdä. Vai voisiko? Aloin pikkuhiljaa ajautua paniikkiin. Äitini soitti ja ilmoitti, että kyllä juna odottaisi. Rauhoituin ja ilmoitin ystävälleni, että kaikki kunnossa.
Mutta hetkeä myöhemmin äiti soitti uudestaan, paljon vakavempana, ja kertoi, että netissä Parikkalasta lähtevän junan lähtöaika ei ollut muuttunut. Se lähtisi ajallaan. Sekosin. Menin paniikkiin. Lähdin juosten keikkuvassa junassa etsimään jotakuta virallisen näköistä ja päädyin lopulta ravintola vaunuun. Siellä sopivasti virkapukuinen nainen seisoskeli, ilmeisesti lounastaan odottamassa. Menin hätääntyneenä nykimään hihasta ja yritin mahdollisimman rauhallisesti sönkätä, ettei kai juna lähtisi ilman minua. Nainen hymyili ja rauhoitteli, että kyllä se juna odottaa. Olin ollut ihan itku kurkussa, kun pelkäsin, ettei juna odottaisikaan.

Parikkalassa vaihto sujui moitteettomasti ja jo tunnissa olin Savonlinnan asemalla, missä ystäväni äitinsä kanssa oli minua hakemassa. Siinä sitten hetki kierreltiin kaupunkia, kunnes ajoimme heille.
Ystäväni esitteli heti pienen mutta sievän huoneensa, johon majoittuisin. (patja lattialla oli minulle) Sänky, kirjoituspöytä, ikkuna, nätit verhot ja paljon mangaa. Kaunista. (niinkuin ystävänikin) Ruokana oli tortilloita. Ei pahaa. Paitsi, että ruokajuomana oli joko vettä, rasvatonta maitoa tai aspartaami colaa. Valitsin aspartaamisotkun, kun teki mieli jotain muuta kuin vettä tai kurria. (kyllä, en pidä aspartaamista) Ja minua pakkosyötettiin. Söin yhden tortillan, mutta ystäväni äiti pakotti minut ottamaan toisen. Pistin siihen vähemmän täytettä, mutta syönti oli silti vaikeaa. Ystäväni vielä kehtasi virnuillen kysyä: "Luovutatko?" Yritin epätoivoisesti syödä tortillaani, kunnes lopulta ystäväni isä sanoi, ettei ole pakko syödä, jos ei pysty. Luovutin ja jätin 1/5 tortillasta syömättä ja kierittelin ystäväni kanssa olohuoneeseen, missä menimme pelaamaan Wiillä. Pelattuamme katsoimme elokuvan ystäväni läppärillä. Sen jälkeen nukkumaan.

Seuraavana päivänä minut herätettiin puoli yhdeksältä aamulla. Voitteko kuvitella?! Lauantaina aamulla puoli yhdeksän! Olen tottunut heräämään lomalla aikaisintaan kymmeneltä! No, minkäs teet kun Shirocon alkoi kymmeneltä. Niinpä söimme aamupalan ja ryhdyimme pukeutumaan. Ystäväni siskot eivät oikein arvostaneet pukujamme ja vaivannäköämme. He eivät vain ymmärrä. Cosplay on harrastus, ei sairaus. Puimme pukumme ja valmistauduimme jo lähtöön, kun kaverini pikkusiskot ivallisesti päättivät: "Mekin tullaan!" Olin repiä hiuksia päästäni..
Paljon myöhemmin pääsimme matkaan ja pian jo seisottiin koulun edessä odottamassa tapahtuman alkamista ja ovien avausta. Siinä juteltiin hetki (olin outsider, kun olin nuorin ja vielä kaikenlisäksi turisti) ja sitten syöksyttiin sisälle - ensimmäisenä myyntipöydille. Kaikki oli kamalan kallista, kuten aina. Ystäväni osti Kuroshitsuji (Black Butler-Piru hovimestariksi) mukin, figuurin, Sebastian-pehmon pinkissä sonnipuvussa.. Kaikenlaista. Itselläni oli kovin vähän rahaa, joten olin hiljaa ja katselin sivusta. Päivä sujui nopsaan, jossain vaiheessa ystäväni sai minut ylipuhuttua ostamaan 15euroa maksaneen 20senttiä korkean pehmolelun, vaikka yleensä olen säästeliäs. Ostin myös 7euroa maksaneen korttipakan. Korttipakan? Seitsemällä eurolla! Olenko seonnut? Kyllä. Olen.

Yritimme myös pelastaa kissan. Löysimme kadulta kärsineen näköisen kissan, joka istui jonkun kellarin rikkoutuneella ikkunalaudalla. Jäimme siihen ja soitimme numeropalveluun ja kysyimme mm. eläinsuojelun numeroa. Soitimme sitten eläinsuojeluun ja löytöeläinpalveluun, mutta mistään ei vastattu. Tällä välin kissaa tuli katsomaan myös eräs rouva. Soitimme jopa poliisille, mistä käskettiin vain soittaa uusiksi eläinsuojeluun. Soitimme taas eläinsuojeluun, samalla kissaa tuli katsomaan vielä pari muuta Shirocon-tyyppiä. Niinpä meitä oli 5 ihmistä silittelemässä kissaa. (joka kerta, kun näytti siltä, että kissa olisi menossa kellariin, huudahdimme kaikki "Eii, älä mene sinne!" ja kuitenkin kissa aina kääntyi ja istui aukon kohdalla, kuin meitä tahalleen kiusaten) Rouva päätti, että jos mitään ei tapahtuisi, hän ottaisi kissan hoitoonsa. Jäimme odottelemaan poliisia. Istuimme puolisen tuntia, kunnes poliisiauto tuli ja hetki siinä juteltiin, kunnes kissa päätettiin jättää rouvan huostaan.
Myöhemmin samana päivänä huomasimme, että kissa oli karannut ja istui taas samassa kohtaa. Tällä kertaa emme auttaneet, vaan menimme tylysti ohi, sanoen: "Me yritettiin. Enempää ei tipu."

 Kävimme syömässä kaupungin kalleimmassa ravintolassa (ystäväni tarjosi) ja pyörimme kaupungilla, kunnes menimme odottamaan junaa ystäväni mummille. Ystäväni päätti kokeilla pääsisimmekö jäniksinä, jos konduktööri ei hoksaisi kysyä meiltä lippuja. Istuimme junaan, mutta konduktööri tulikin heti ensimmäisenä meidän vaunuumme ja ostimme liput. Samalla huomasimme, että olin unohtanut mukaan ottamani pehmolelun ravintolaan. Aikaa ei ollut lähteä sitä hakemaan, joten ystäväni vain lupasi hakea sen sieltä seuraavana päivänä.
Ystäväni isovanhemmat olivat oikein mukavia. Sain ruokaa, eväät seuraavalle päivälle ja vielä lättyjä aamupalaksi. Ihania ihmisiä.

Seuraavana aamuna junalla kotiin. ♥

PS. Pahoittelen päivityksen pituutta, mutta en oikein keksinyt, mistä tiivistää. Asiaa oli niin paljon. No, harvoin mutta paljon kerralla. Käyhän se näinkin. Jos haluatte, voin kirjoittaa usein lyhyitä pätkiä? Kommentteja!

PSPS. YLI 5000 KATSOMISKERTAA!!