Shirocon ~

Minä.. menin.. yksin.. junalla.. Savonlinnaan.. WIIIII~

(Varoitus! Päivitys sisältää tylsää selitystä ja turhia yksityiskohtia!)

Kyllä. Vanhemmat päästivät minut yksin junalla savonlinnaan ystäväni luokse. Junamatka oli vähintään dramaattinen. Miettikää nyt. Ensimmäistä kertaa yksin junamatkalla jonnekin. Pelottavaa. Junani lähti perjantaina aamulla yhdeksältä (kyllä, lintsasin minulla oli lupa olla pois koulusta) ja minun oli vielä vaihdettava junaa kahdesti. Lähtö oli tipalla. Isä vei minut asemalle ja lähdimme kotoa varttia vaille. Lähtiessämme huomasin, että auto nyki. Vuoden -90 Toyota alkoi yskiä ja nykiä. Ei nyt! Miksi juuri silloin kun tarvitsin autoa eniten. No, selvisimme kuitenkin asemalle, ja isä totesi: "Noniin, sulla on vielä ruhtinaalliset 2 minuuttia aikaa etsiä oikea juna, raide ja keretä sisään." Ei paineita!  Kivat. Lähdin juoksemaan olkalaukun ja vaatelaukun kanssa, etsin taululta oikean junan, etsin oikean raiteen ja juoksin. Kerkesin juuri ajoissa näkemään junan saapumisen, juoksin sisään ja etsin paikan itselleni. Juna lähti tasan ajallaan. Huhhuh. Kerkesin. (mutta kymmenisen minuuttia myöhemmin venäläinen nainen tuli huomauttamaan, että istun hänen paikallaan ja siirryin seuraavaan vaunuun..)

Seuraavaan junaan vaihto sujui melkoisen hyvin. Isä oli varannut minulle ooikein mukavan paikan - lasten vaunussa leikkitilan vieressä. Jeeeeei.. No, menin sitten paikalleni istumaan ja seurasin vierestä, kun pikkukakarat huusivat, kiljuivat, riehuivat, parkuivat, leikkivät ja heittelivät kirjoja. Varsin mukava matka siis! Ja olin siinä junassa 3 tuntia. Viihdytin itseäni lukemalla Aku Ankkaa ja tuijottelemalla maisemia. Mikä parasta, juna pysähtyi yli puoleksi tunniksi Lahden sähkövikojen takia. (VR:n laatu tunnetaan..) No, jöpötettiin siinä sitten noin 45minuuttia. Lopulta päästiin lähtemään. Siinä vaiheessa rupesin miettimään, miten kävisi vaihtoni kanssa. Juna pysähtyisi Parikkalassa, missä vaihtaisi taajamajunaan, joka veisi Savonlinnaan. Odottaisiko juna minua? Vai lähtisikö ajallaan ja jättäisi minut asemalle? Eihän se niin voisi tehdä. Vai voisiko? Aloin pikkuhiljaa ajautua paniikkiin. Äitini soitti ja ilmoitti, että kyllä juna odottaisi. Rauhoituin ja ilmoitin ystävälleni, että kaikki kunnossa.
Mutta hetkeä myöhemmin äiti soitti uudestaan, paljon vakavempana, ja kertoi, että netissä Parikkalasta lähtevän junan lähtöaika ei ollut muuttunut. Se lähtisi ajallaan. Sekosin. Menin paniikkiin. Lähdin juosten keikkuvassa junassa etsimään jotakuta virallisen näköistä ja päädyin lopulta ravintola vaunuun. Siellä sopivasti virkapukuinen nainen seisoskeli, ilmeisesti lounastaan odottamassa. Menin hätääntyneenä nykimään hihasta ja yritin mahdollisimman rauhallisesti sönkätä, ettei kai juna lähtisi ilman minua. Nainen hymyili ja rauhoitteli, että kyllä se juna odottaa. Olin ollut ihan itku kurkussa, kun pelkäsin, ettei juna odottaisikaan.

Parikkalassa vaihto sujui moitteettomasti ja jo tunnissa olin Savonlinnan asemalla, missä ystäväni äitinsä kanssa oli minua hakemassa. Siinä sitten hetki kierreltiin kaupunkia, kunnes ajoimme heille.
Ystäväni esitteli heti pienen mutta sievän huoneensa, johon majoittuisin. (patja lattialla oli minulle) Sänky, kirjoituspöytä, ikkuna, nätit verhot ja paljon mangaa. Kaunista. (niinkuin ystävänikin) Ruokana oli tortilloita. Ei pahaa. Paitsi, että ruokajuomana oli joko vettä, rasvatonta maitoa tai aspartaami colaa. Valitsin aspartaamisotkun, kun teki mieli jotain muuta kuin vettä tai kurria. (kyllä, en pidä aspartaamista) Ja minua pakkosyötettiin. Söin yhden tortillan, mutta ystäväni äiti pakotti minut ottamaan toisen. Pistin siihen vähemmän täytettä, mutta syönti oli silti vaikeaa. Ystäväni vielä kehtasi virnuillen kysyä: "Luovutatko?" Yritin epätoivoisesti syödä tortillaani, kunnes lopulta ystäväni isä sanoi, ettei ole pakko syödä, jos ei pysty. Luovutin ja jätin 1/5 tortillasta syömättä ja kierittelin ystäväni kanssa olohuoneeseen, missä menimme pelaamaan Wiillä. Pelattuamme katsoimme elokuvan ystäväni läppärillä. Sen jälkeen nukkumaan.

Seuraavana päivänä minut herätettiin puoli yhdeksältä aamulla. Voitteko kuvitella?! Lauantaina aamulla puoli yhdeksän! Olen tottunut heräämään lomalla aikaisintaan kymmeneltä! No, minkäs teet kun Shirocon alkoi kymmeneltä. Niinpä söimme aamupalan ja ryhdyimme pukeutumaan. Ystäväni siskot eivät oikein arvostaneet pukujamme ja vaivannäköämme. He eivät vain ymmärrä. Cosplay on harrastus, ei sairaus. Puimme pukumme ja valmistauduimme jo lähtöön, kun kaverini pikkusiskot ivallisesti päättivät: "Mekin tullaan!" Olin repiä hiuksia päästäni..
Paljon myöhemmin pääsimme matkaan ja pian jo seisottiin koulun edessä odottamassa tapahtuman alkamista ja ovien avausta. Siinä juteltiin hetki (olin outsider, kun olin nuorin ja vielä kaikenlisäksi turisti) ja sitten syöksyttiin sisälle - ensimmäisenä myyntipöydille. Kaikki oli kamalan kallista, kuten aina. Ystäväni osti Kuroshitsuji (Black Butler-Piru hovimestariksi) mukin, figuurin, Sebastian-pehmon pinkissä sonnipuvussa.. Kaikenlaista. Itselläni oli kovin vähän rahaa, joten olin hiljaa ja katselin sivusta. Päivä sujui nopsaan, jossain vaiheessa ystäväni sai minut ylipuhuttua ostamaan 15euroa maksaneen 20senttiä korkean pehmolelun, vaikka yleensä olen säästeliäs. Ostin myös 7euroa maksaneen korttipakan. Korttipakan? Seitsemällä eurolla! Olenko seonnut? Kyllä. Olen.

Yritimme myös pelastaa kissan. Löysimme kadulta kärsineen näköisen kissan, joka istui jonkun kellarin rikkoutuneella ikkunalaudalla. Jäimme siihen ja soitimme numeropalveluun ja kysyimme mm. eläinsuojelun numeroa. Soitimme sitten eläinsuojeluun ja löytöeläinpalveluun, mutta mistään ei vastattu. Tällä välin kissaa tuli katsomaan myös eräs rouva. Soitimme jopa poliisille, mistä käskettiin vain soittaa uusiksi eläinsuojeluun. Soitimme taas eläinsuojeluun, samalla kissaa tuli katsomaan vielä pari muuta Shirocon-tyyppiä. Niinpä meitä oli 5 ihmistä silittelemässä kissaa. (joka kerta, kun näytti siltä, että kissa olisi menossa kellariin, huudahdimme kaikki "Eii, älä mene sinne!" ja kuitenkin kissa aina kääntyi ja istui aukon kohdalla, kuin meitä tahalleen kiusaten) Rouva päätti, että jos mitään ei tapahtuisi, hän ottaisi kissan hoitoonsa. Jäimme odottelemaan poliisia. Istuimme puolisen tuntia, kunnes poliisiauto tuli ja hetki siinä juteltiin, kunnes kissa päätettiin jättää rouvan huostaan.
Myöhemmin samana päivänä huomasimme, että kissa oli karannut ja istui taas samassa kohtaa. Tällä kertaa emme auttaneet, vaan menimme tylysti ohi, sanoen: "Me yritettiin. Enempää ei tipu."

 Kävimme syömässä kaupungin kalleimmassa ravintolassa (ystäväni tarjosi) ja pyörimme kaupungilla, kunnes menimme odottamaan junaa ystäväni mummille. Ystäväni päätti kokeilla pääsisimmekö jäniksinä, jos konduktööri ei hoksaisi kysyä meiltä lippuja. Istuimme junaan, mutta konduktööri tulikin heti ensimmäisenä meidän vaunuumme ja ostimme liput. Samalla huomasimme, että olin unohtanut mukaan ottamani pehmolelun ravintolaan. Aikaa ei ollut lähteä sitä hakemaan, joten ystäväni vain lupasi hakea sen sieltä seuraavana päivänä.
Ystäväni isovanhemmat olivat oikein mukavia. Sain ruokaa, eväät seuraavalle päivälle ja vielä lättyjä aamupalaksi. Ihania ihmisiä.

Seuraavana aamuna junalla kotiin. ♥

PS. Pahoittelen päivityksen pituutta, mutta en oikein keksinyt, mistä tiivistää. Asiaa oli niin paljon. No, harvoin mutta paljon kerralla. Käyhän se näinkin. Jos haluatte, voin kirjoittaa usein lyhyitä pätkiä? Kommentteja!

PSPS. YLI 5000 KATSOMISKERTAA!!