Tänään oli niin paska päivä, että sitä täytyy jopa suruhymiöllä tehostaa. Oli nimittäin ruotsin koe. Kamalaa. En tietenkään ollut lukenut siihen kunnolla, laiska kun olen. Joten päivästä tuli kamala.
Ensimmäinen tunti sujui kylläkin hyvin. Äidinkieltä. Ei paha. Istuin Neron vieressä ja juttelimme hiljaa eri asioista, tunnin lopuksi kirjoitin kirja-arvosteluni loppuun.
Sitten seuraavalle tunnille - ruotsin kielen tunnille. En kerennyt vilkaistakaan kirjojani, vaan pääsyin heti istumaan pulpettiin. Meiltä takavarikoitiin kännykät ja reput laitettiin kasaan luokan eteen. Vedin aluksi pulpettini kauemmas muista, mutta jätkät heti huutelivat: "mitä sä touhuat? Takasin riviin siitä!" En välittänyt, kunnes opettaja käski minut takaisin riviin. kun sain koepaperin eteeni, tiesin, että saisin enintään vitosen. en tiennyt mitään. Vain sen, mikä liittyi kotitöihin ja taloihin. Eli noin kolme tehtävää. Loppuihin arvailin vastauksia tai jätin tyhjiksi. Kun palautin paperini kysyin, saisinko tehdä kokeen uusiksi, jos saan hylätyn tai vitosen. Opettaja sanoi, että hylätyn jälkeen saa uusia, muttei välttämättä vitosen jälkeen. Hemmetti. Olisi pitänyt jättää koko paperi tyhjäksi.
Kun lähdin luokasta, pamautin ensitöikseni otsani päin lähintä lokeron ovea. V!tutti. Lievästi sanottuna. Laahustin pois käytävästä portaikkoon ja istuin ikkunalaudalle - itkemään. Olin vihainen itselleni, kun en ollut lukenut, ja vihainen kaikille muille, kun kukaan ei yrittänytkään lohduttaa minua. Minulle sanottiin että "Mitäs et lukenut" tai "omapahan on vikasi". Ei niin saa vastata, jos on paha mieli. Ainoastaan Rusina ja Kääpiö jotenkin yrittivät lohduttaa. Rusina kysyi, että mikä hätänä, mutta kun en vastannut, hän lähti pois. Kääpiö istui viereeni ja halasi. Kiitos.
Yleensä olen iloinen, positiivinen ja pirteä. Mutta en silloin, kun epäonnistun todella pahasti. Koko päivä meni päin
Tunnin jälkeen laahustin ruokalaan. Ruokana kaikenlisäksi jotain ällön näköistä jauhelihakastiketta. Ei innostanut. Istuin kuitenkin Neron ja Taikurin pöytään. Jutteleminen hiukan piristi, mutta vain hiukan. Piristyin vielä vähän lisää, kun Creeperi tuli minua vastapäätä istumaan. Nappasin hänen uunimakkaroistaan muutaman palasen ja juttelin samalla. Kun Taikuri ja Nero saivat syötyä, nämä valmistautuivat lähtemään. Meillä oli seuraavalla tunnilla historiaa ja olimme menossa museokäynnille tutustumaan tarkemmin suomen sisällissotaan ja Tampereella käytyihin taisteluihin. En osannut itse museolle, joten pyysin heitä odottamaan, että pysyisin mukana. Ehei, Taikuri vain totesi tylsästi: "Kyllä sä sinne osaat" ja lähti Neron kanssa, jättäen minut yksin. Kivat. Masennus palasi rymisten.
Lähdin sitten kolmen luokkalaisen perässä sinne museolle. Raahustin 30metriä heistä jäljessä, en jaksanut kävellä nopeammin. Minua itketti taas ja muutenkin ikävä olo. Kirosin mielessäni Taikuria, että tämä oli jättänyt minut yksin kävelemään, vaikken edes museolle osannut. Kiitos vaan. Pääsin kuitenkin kolmikon perässä lopulta museolle, missä kävin ensimmäisenä vessassa. Olin jättänyt reppuni penkille, että istuisin siihen palattuani. Mitä vielä, luokan likat olivat työntäneet reppuni sivuun ja istuneet paikalleni. Kävin hakemassa reppuni ja istuin Neron viereen, heivattuani jonkun toisen repun pois tieltä. Nero ja Taikuri leikkivät taas kännyköillään ja Nero näytti jotain kuvia Taikurille. Pyysin sitten saada nähdä, tietenkin olin utelias. Arvatkaa mitä hän vastasi. "Osta ite älypuhelin" Niin hän sanoi. Niinkuin pelkästään se ei olisi riittänyt, Taikuri vielä esitteli omaa kännykkäänsä ja lisäsi ylimielisesti: "Tääkään ei maksa kuin 2 ja puol euroo kuukaudessa" Masennuin yhä lisää. Minä vain halusin nähdä sen, mitä Nero näytti Taikurille. En minä pyytänyt v!ttuilua. Kun muut lähtivät kuuntelemaan opettajaa, minä jäin yksin sivuun, itkemään - taas. Tuntui kuin olisin nukke, jolla leikitään, kun huvittaa ja sitten potkitaan nurkkaan, kun kyllästytään ja otetaan kännykkä tilalle. Olen ihminen, minullakin on tunteet, vaikkei aina siltä vaikutakkaan. En välttämättä ole aina kiltti ja iloinen, mutta olen silti ihminen, enkä esine.
Laahustin yksinäni muista jäljessä koko museokierroksen. Koko käynti meni pilalle, kun olin täysin masentunut. Kukaan ei edes huomannut, että minun oli paha olla. Vasta tunnin jälkeen, kun olin jo lähdössä, tuli opettaja minulta kysymään, oliko joku sanonut jotain ilkeää. Sanoin vain, että minulla oli ollut huono päivä. Opettaja oli mukava ja lohdutti. Sain jopa hymyiltyä vähän, mutta kun lähdin takaisin koululle, puhkesin taas itkuun. Jestas, en kai ole koskaan itkenyt niin paljon niin vähästä. Minulla vain oli huono päivä.
Onneksi viimeinen tunti pelasti joten kuten tilanteen. Oli luovaa kirjoittamista. Opettajamme on ihana ja tunnit kivoja. Heti kun pääsin luokkaan, opettaja katsoi minua huolestuneena ja kysyi: "Oletko kipeä? Oot vähän kalpea ja sun normaali iloisuus puuttuu." Halusin kuitnekin jäädä, että piristyisin. Sen puolen tunnin aikana piristyin ja jopa nauroin välillä. Kiitos ihana opettajamme.
Kotona join kahvia äidin kanssa ja äiti lohdutti parhaansa mukaan. Selitti myös, että Nero ja Taikuri eivät kai olettaneet minun loukkaantuvan, kun yleensä olen iloinen ja en loukkaannu pienestä. Tänään vain sattui huono päivä. Kiitos kun jaksoitte lukea. Toivottavasti tämä herätti teissä joitain ajatuksia. Hyvää päivän jatkoa.
Päivän kappale: Daniel Powter - Bad Day
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti