Sallikaa minun nauraa..
Eilen niin sanottuna pyhäpäivänä minut herätettiin jo yhdeksältä ja pakotettiin lähtemään iskän ja äidin kanssa näiden tanssiharjoitukseen. En tietenkään olisi halunnut, mukka pakko on pakko, joten puin päälle, söin, nappasin kirjan mukaan ja lähdin. Harjoitukset pidettiin jossain päiväkodilla. Istuin heti jakkaralle ja aloin lukea. Ajan kuluessa kuitenkin selkäni kipeytyi joten vaihdoin istumaan toiselle sohvista. Kun huomasin toisenkin sohvan vapaaksi, siirryin siihen makaamaan. Luin, kierin, leikin Tamagotcheilla, kuuntelin musiikkia ja nukuin kymmenestä yhteen, jolloin lähdimme seuraavaan kohteeseen, joka oli hakea veljeni kuoroleiriltä.
Veljeni kuororyhmä (Pirkanpojat) oli Torpalla leirillä ja menimme katsomaan päätöskonserttia, jonka jälkeen palaisimme kotiin. Menimme sinne ja huomasin, että olin ennenkin ollut siellä - kahdesti. Kerran jollain pikkuleirillä (muistan ikuisesti kuinka telkesimme yhden luokkalaiseni tytön samaan huoneeseen erään pojan kanssa. Voi sitä kirkumista..) ja toisen kerran koulun kanssa. No, Torpalla suunnistimme ns. pieneen konserttisaliin ja istuimme penkeille. Edessämme olevalla rivillä oli yksi nainen, joka kääntyi katsomaan meitä ja kysyi: "Hei oletteko te Sen vanhemmat?" (nimi jälleen sensuroitu) Vastasimme myöntävästi ja nainen kertoikin, että veljeni oli pistänyt pystyyn kunnon shown. Konserttia edeltävänä iltana oli ollut Pirkanpoikien ilta, jolloin sai esittää taitojaan esim. laulamalla, soittamalla tai muuten ilveilemällä. Veljeni meni esittelemään korttitemppuja! En kerro tässä, kuinka temppuilu sujui, sillä kirjoitan sen myöhemmin novelliksi, mutta voin sanoa, että veljeni pärjäsi aivan mahtavasti. Siinä vaiheessa teki mieli vain pörhennellä ja sanoa: "Nii'i, se on MUN veli." Katsoimme&kuvasimme konsertin, kunnes lähdimme kauppaan.
En ole koskaan nauttinut pitkistä kauppareissuista. Niiden aikana väsyy ja menee usein masentuneeksi, kun löytää jonkun ihanan vaatteen/esineen, johon rahat ei riitä. Löysin tälläkertaa hupparin. Minulla on hupparit vähissä, joten lähdin etsimään hupparia. Löysinhän minä hupparin, sellaisen valkoisen jossa on mustia leopardikuvioita. Sopi minulle aika hyvin.. kunnes huomasin hintalapun. 29.90! Kolmekymmentä euroa yhdestä hupparista?! Sillä rahalla saisi kolmen päivän ruuat! Ruikutin sitä itsekseni ja ääneenkin, kunnes isä sitten tuli hupparin kanssa luokseni ja kysyi: "Niin tämänkö sä halusit?" Sain sitten sen kolmenkympin hupparin. Seitsemännessä taivaassa lennellen lähdimme kaupasta kohti kotia.
Mitä vielä. Iskä kaahasi Torpalta mummin ja papan luo. Pappa kuulemma tarvitsi tulkkia tietokoneen kanssa (eli minua) ja mummi tarvitsi seuraa. Veljeni säntäsi suoraan papan tietokoneelle pelaamaan Minecraftia, kun taas äiti esitteli mummille ostamiaan vaatteita. Minä taas kirosin sitä, että ystäväni oli juuri ilmoittanut, että sai taivuteltua äitinsä tunti-päivässä-koneella-kompromissiin. Mahtavaa sinänsä, PAITSI ETTEN OLLUT LÄHELLÄKÄÄN KONETTA! Epätoivoisesti ystäväni pommitti minua tekstiviesteillä - ja jopa soitti minulle! - mutta olin unohtanut kännykkäni äänettömään tilaan ja kun huomasin sen, oli kello jo ties mitä. Anelin äitiä, että lähtisimme jo, mutta äiti totesi vain tylysti, että menisin koneelle vasta huomenna. Kun lopulta lähdimme kello oli jo varttia vaille yhdeksän.
Kotona syöksyin suoraan koneelle, mutta huomasin, ettei ystäväni ollut paikalla. Tämä oli jo lähtenyt. Hän kuitenkin ilmoitti, että tulee salaa, vaikka yritin väittää vastaan. Jos hän olisi jäänyt kiinni, olisi pelikielto vain pahentunut. Mutta ehei, kaveri ei ottanut kuuleviin korviinsa, vaan tuli meseen, missä sitten roolipelasimme kymmeneen asti, jolloin menin nukkumaan.
Päivän opetus: Sunnuntai ON lepopäivä. Sen häpäiseminen on kamala synti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti