Vaadin huomionne

Taas sitä mennään..

Mieleeni muistui kylmistä keleistä, jäästä ynnä muusta äitini kertoma hauska juttu. Näinhän se meni..

Äiti oli matkalla bussipysäkille, pakkasessa, hame päällä. Näkipä sitten takaansa tulevan bussin ja lähti juoksuun, korkokengillä. Bussi pysähtyi pysäkilleen, kuin odottamaan äidin saapumista. Ja kyllähän se äiti sieltä saapuikin: Oli nääs jäällä liukastunut ja liukui hame korvissa jäätä pitkin bussin oven viereen. Mahtoi olla matkustajilla (ja kuskilla) hauskaa..

Päähän putkahti myös pari muistoa koulun ruokalasta. Ruokana oli lihakeittoa, joka oli tottakai mautonta. Ripottelin (eli ravistin suolapurkkia hullun lailla) suolaa keittoon ja palautin sitten sirottimen takaisin sille tarkoitettuun telineeseen. Keitto maistui paremmalta suolan kanssa, joten syötyäni lähdin hakemaan lisää. Samalla huomasin, että joku oli ottanut suolasirottimen - ja jättänyt sen pöytäänsä. Mikä parasta, kyseisiä maustepurkkeja eivät käytä kuin muutamat, joista useammat ovat silloisia ysiluokkalaiset. Mitäpä minä mokkerina (seiskaluokkalainen) uskaltaisin käydä ysiltä suolaa pyytämässä? Ei sitä nyt ihan voi mennä ja sanoa: "Hei, heitäs se suola!" Koitin siinä anoa ystävätärtäni hakemaan suolan, mutta tämä vain totesi tylysti, ettei halua. Yritin jopa lahjoa mandariinilla, 20sentillä ja läksyjen tekemisellä. Ja kas kummaa, toinen ystävättäreni lupautui heti hakemaan suolan - sillä ehdolla että teen hänen läksynsä. No, lupauduin, ja kaveri haki suolan. Ja niin minä sitten istuin parisenkymmentä minuuttia koulun käytävällä tehden hänen läksyjään. Kaikkea sitä ihminen suolapurkista tekee..

Prinsessa kuittaa.